Monien muiden tapaan minäkin näin sen kuvan ja järkytyin. Kuva säväytti. Kouraisi syvältä. Olen tällä viikolla monesti miettinyt, mikä kuvassa on kauheinta.
Siinä voisi olla minun lapseni.
Niin moni meistä varmaan ajatteli. Kun ensin näki kuvan nauravasta pojasta nallensa kanssa ja seuraavaksi vahankalpean, elottoman lapsenruumiin, tajusi kouriintuntuvasti, että pakolaiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin me. Kuvan poika oli ihan samanlainen pikkupoika kuin tuo omani, tai naapurin poika, tai lasteni kaverit.
On kauheaa, jos vasta järkyttävä kuva saa meidät tajuamaan, että pakolaiset, turvapaikanhakijat - ulkomaalaiset yleensä - ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin sinä ja minä. Ihmisiä, joilla on paljon enemmän yhteistä meidän kanssamme kuin eroavaisuuksia.
Tuntuu, että vasta yksi kuva sai meidät liikkeelle auttamaan muukalaisia. Tietenkin mahtavaa, että sai. Itse olen kuitenkin miettinyt, mitä sen jälkeen. Jonain päivänä, kun kriisi on ohi, osa heistä on edelleen täällä, juurtunut tänne.
Kävin pari vuotta sitten SPR:n ystäväkurssin, jonka kautta päädyin vapaaehtoistyöhön vanhusten hoitokotiin. Lähdin kurssille, koska aloin inhota itseäni ja sitä, kuinka sosiaalisesti ahdasta elämää elin. Elin todellisessa kuplassa - vietin aikaani suunnilleen samanikäisten, samaaa yhteiskuntaluokkaa ja koulutustaustaa edustavien ihmisten kanssa.
Kurssilla vieressäni istui maahanmuuttaja. Ihan hämmästyin, kuinka fiksuja ajatuksia hän esitti pienryhmäkeskusteluissa. Se oli ensimmäinen kerta, kun juttelin maahanmuuttajan kanssa. Ajatelkaa, ensimmäinen.
Olen kasvanut maalaiskaupungissa ja asun nykyäänkin paikassa, jossa ei juurikaan ole muita kuin kantasuomalaisia.
Ainoat erilaiset lapset meidän kylän päiväkodissakin on adoptoitu muualta. Muistan, kuinka huvikseni kerran kyselin 3-vuotiaalta Hipulta, onko hänen mielestään samassa ryhmässä oleva, Kiinasta kotoisin oleva tyttö jotenkin erilainen. Tyttö mietti ja mietti ja vastasi lopulta: "Joo. Sillä on vähemmän brätzejä kuin meillä muilla."
Minusta tytön kommentti on loistava esimerkki siitä, kuinka suvaitsevaisia lapset ovat. Ennakkoluulot ja vierauden tunteet kehittyvät vasta myöhemmin - päiväkodin hiekkalaatikolla vielä ymmärretään, että ihonväristä tai taustasta riippumatta meissä on enemmän yhteistä kuin eroavaisuuksia.
Monien muiden tapaan minäkin haluan jotenkin kantaa korteni kekoon ja auttaa tässä kriisissä, ainakin rahaa lahjoittamalla, jos ei muuta. Esimerkiksi Ladyn blogiin on hienosti koottu eri tahoja, joiden kautta voi auttaa.
Sen lisäksi juttelimme Hipun kanssa, että jossain vaiheessa voisimme hankkiutua SPR:n kautta ystäväksi maahanmuuttajalle. Sitäkin tapaa auttaa kannattaa harkita! Kun akuutti hätä on ohi, voi arki uudessa maassa olla maahanmuuttajalle raskasta, ainakin ilman ystäviä.
Mikä on sinun tapasi auttaa pakolaisia?
-----
The refugee crisis and the famous, sad photo of the Syrian little boy washed up on beach has raised many kinds of thoughts in my mind. Like many others I want to help. Now while the crises is acute we'll probably donate money. But we discussed with my 11 year old daughter that later on we'll probably start volunteer work with refugees, the friendship work organised by the Finnish Red Cross.
Have you already found your way to help?
Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Google+