Parin viime viikon aikana olen kovasti miettinyt lasten vauva-aikaa ja lapsentahtisuutta eli sitä, että perhe elää vauvan ehdoilla, sopeutuu vauvan tahtiin, eikä päinvastoin. Mehän pitkälti hoidimme lapsemme näin vauva-aikana.
Uskallan väittää, että hoidimme vauvamme tosi hyvin. Vauvan joka itkuun reagoitiin ja yleensä nopeasti, aina oli rinta tarjolla ja molempia pidettiin valtavasti sylissä. Erityisesti esikoisen kanssa elämä menikin totaalisesti uusiksi vauvan myötä.
Esikoinen oli suuritarpeinen vauva. Hän ei huolinut tuttia, ei ensimmäiseen puoleen vuoteen nukkunut muualla kuin sylissä tai kantoliinassa eikä oikeastaan huolinut muita lohduttajaksi kuin äidin. Pikkuveli ei ollut kovin paljon helpompi tapaus, mutta huoli sentään tutin lohduksi ja sai näin unen päästä kiinni myös muualla kuin (äidin) sylissä. Molemmat lapset olivat aika itkuisia vauvoja eli hereillä ollessaan olivat vain lyhyen aikaa tyytyväisiä ja pian alkoivat kitistä, kun olivat jotain vailla.
Niinpä meillä kummankin lapsen ensimmäinen vuosi meni siinä, että yritimme pitää vauvat tyytyväisinä - ja siinä välissä syödä, nukkua, hoitaa kodin ja huolehtia omasta hyvinvoinnistamme (välillä enemmän, yleensä vähemmän - tämä saattoi tarkoittaa esim. kävelyhetkeä metsässä tai piipahdusta pihalla viemässä yksin roskapussi ulos). Elämä oli melkoista selviytymistaistelua, eikä parisuhteen tai ystävyyssuhteiden hoitamisesta tai harrastuksista juurikaan voinut puhua.
Mitään en kadu, ja tekisin kaiken samoin uudestaan, jos vain jaksaisin. Uskon myös, että vaivannäkö kannatti - lapsemme ovat nykyään mielestäni niin empaattisia, sosiaalisia ja tasapainoisia. Vaikka molemmat ovat jo isoja koululaisia, heitä saa edelleen myös sylitellä, mikä on itselleni tosi tärkeää. (En tosin tiedä, onko seesteinen nykytila syntynyt varhaislapsuuden hoidon ansiota vai siitä huolimatta...)
Oma jaksamiseni oli kuitenkin molempien vauva-aikana koetuksella. Niinpä ei kannata ihmetellä, miksi en halua kolmatta lasta. Toisaalta nyt, kun 40 alkaa olla mittarissa, on ihan biologisestikin minun aikani lisääntyä mennyt jo ohi. Mutta pääsyy siihen, ettei meille tullut kolmatta lasta on se, että en jaksaisi hoitaa kolmatta vauvaa yhtä hyvin kuin kahta ensimmäistä. Se taas olisi mielestäni lapselle väärin, sillä jokainen vauva ansaitsee vain parasta.
Niinpä otimme sitten...koiran. Pennun myötä olen miettinyt paljon tätä vauvantahtisuutta, sillä fanaattisten koiraharrastajien joukossa on käsittääkseni olemassa myös ilmiö nimeltä koirantahtisuus - se että perhe sopeutuu koiran tarpeisiin eikä päinvastoin. Pentuhan on myös vauva, eläinlapsi. Koiran ehdoilla emme kuitenkaan ole alkaneet elää.
Toki tuo pentu on pieni, mutta se ei kuitenkaan ole ihminen, joka olisi minulle itseäni tai perhettäni tärkeämpi. Siksi esim. pentu saa kyllä hetken inistä pentuaitauksessaan ja tarvittaessa vaikka pissata aitauksen nurkkaan paperinsa päälle, vaikka onkin perheen pienin, jos minulla sattuu olemaan ruokailu kesken tai mikäli kuopus haluaa pelata kanssani juuri sillä hetkellä lautapeliä. Ihmisvauvojen kanssa emme toimineet näin.
Allergiani takia en ole myöskään ole ottanut pentua sänkyyni, kuten monet koiraihmiset tekevät. Ensimmäisiksi öiksi siirsin sänkyni siihen huoneeseen, jossa pentu nukkuu, mutta pian siirryin nukkumaan portin taakse, ja kun yö yöltä siirsin patjaani kauemmas portista, pääsin jo viikon kuluttua takaisin omaan sänkyyni. Vertailun vuoksi lapsemme alkoivat nukkua omassa huoneessaan vasta yli kolmevuotiaina.
Emme siis täysin hoida uutta perheenjäsentä Tuire Kaimion oppien mukaan, eläimen ehdoilla. Hipukin totesi Kaimion kirjan luettuaan, että sen ideologian mukaan olisi mahdollista toimia, ellei olisi mitään muuta elämää kuin koiranhoito...
Onko teillä vauva tai lemmikki sopeutunut perheen elämänmenoon vai toisin päin?
----
Recently, thanks to our puppy dog, I've been thinking a lot about the different ways of taking care of a baby. There are varying ideologies and ours was attachment parenting: we adjusted our lifestyle to baby's needs. This paid off - our children are now happy, empathetic and balanced schoolkids. However, this was quite an exhausting way of living. I don't think I could take care of a third child that way. This is one of the reasons why I don't want to have another baby. I wouldn't be able to breastfeed every second hour and be available for baby day and night, as I should, because I think that a baby deserves only the best.
Therefore instead of having a third child we adopted a puppy dog. He is a baby, too, but he's just an animal and seems to be happy with the second best service level. This means that our family has not adjusted our life according to the needs of the puppy but instead he is trying to fit in to our family's lifestyle.
How has your life changed after having a baby or a pet?
Uräidin Ruuhkavuodet myös / Follow my blog also at:
Blogger | Facebook | Twitter | Instragram | Pinterest | Bloglovin | Blogipolku | Google+